Olen onnellinen nuori nainen, joka elää tasapainoisessa parisuhteessa kihlattunsa kanssa. Meillä on koira ja rentoudun hänen kanssaan pitkillä kävelylenkeillä, nauttien metsän hiljaisuudesta. Nautin työstäni ja harrastuksistani. Kotimme on lämmin ja kaunis.  Tiedän kuitenkin maailman olevan täynnä naisia, jotka eivät pysty tällaisista pienistä asioista nauttimaan, sillä he tuntevat rinnassaan alati ahdistusta ja pelkoa. Olen itsekin käynyt läpi elämässä sellaisia asioita, joista olen ensisijassa kiitollinen, mutta joita en kuitenkaan toivoisi vihamiehenikään kokevan.  Kerronkin avoimesti oman tarinani siitä, kuinka elämän voi saada järjestykseen väkivaltaisen parisuhteen jälkeen. Jostakin kuulin kerrottavan, että yli kolmasosa väkivaltaa kokeneista naisista vaikenee täysin asiasta. Ymmärrän tämän täysin. Koen kuitenkin, että nämä salaisuuttaan varjelevat naiset tuntevat edelleenkin henkisen painostuksen harteillaan, he ovat yhä uhreja ilman, että sitä itse välttämättä edes tiedostavat. Väkivaltaisessa parisuhteessa eletään joskus kuukausia, joskus vuosia, eikä kukaan tiedä suhteen todellista laatua. Väkivaltaisen parisuhteen päättymisen jälkeen painostus vaikenemiseen voi vaistomaisesti jäädä ikään kuin päälle: ei siitä saa puhua, ei ole ikinä saanutkaan, niin miksi nyt?

Itse olen aina ollut tytär ja ystävä, joka kertoo kaiken avoimesti vanhemmilleen ja ystävilleen. Hämmennyin, kun löysin itseni pitämästä suurta salaisuutta, josta en puhunut perheelleni, ystävilleni, kenellekään. Silloinen mieheni pahoinpiteli minua, joskus pahemmin, joskus vain tönäisi. Mikä pahinta, hän käytti äärimmäistä henkistä väkivaltaa. Olen perusasenteeltani aina ollut päämäärätietoinen ja sinnikäs, niin myös parisuhteessa. Olen monesti liian hyväsydäminen ja jälkikäteen ajateltuna olin tuolloin erittäin naiivi. Tällöinen mieheni ei joutunut kiristämään minua ollakseni kertomatta asiasta kenellekään – pidin salaisuuden omasta tahdostani. Uskoinhan siihen, että tämä on vain väliaikaista ja kaikki muuttuu, ihan niin kuin hän joka riidan jälkeen vakuutti.  Nuori ikäni ei helpottanut asiaa, sillä olin juuri muuttanut tämän miehen kanssa ensimmäiseen omaan asuntooni. Uutuuden viehätys kiehtoi ja oli vaikea myöntää itselleen, että elämä ei mennytkään niin kuin olisin toivonut. Haaveilin tasapainoisesta parisuhteesta ja elämästä, kauniista kodista ja sen lämpimästä tunnelmasta. Kotona ollessani kuitenkin rintaani puristi ja ahdistus oli jokapäiväistä. Minulla oli polttava tarve kuitenkin itsenäistyä, eikä mielessäni koskaan käynyt asioista puhuminen esim. vanhempieni kanssa. Muistan ajatelleeni, että kai tämä on nyt sitä aikuisen elämää. Kaikesta tulee selviytyä itse.

Muistellessani tuota aikaa huomaan, että en edes muista asioita kovinkaan kirkkaasti tai järjestelmällisesti. Muistan vain yksittäisiä tapahtumia, jotka tulevat mieleeni tänäkin päivänä arkisissa tilanteissa aiheuttaen lähinnä hilpeyttä, jos näin uskallan sanoa. Niin koomisten asioiden takia sitä onkin tullut turpaansa otettua.. Jälkikäteen olen nähnyt myös unia, joissa ei muistu mieleen yksittäisiä tapahtumia niinkään kirkkaana, vaan enemmänkin tunteita. Juuri ne muistojen arkistoihin unohtuneet tunteet, joita silloin koin, ovat niitä ikävimpiä. En kirjoita tähän koko elämäntarinaani, mutta kerron kuitenkin, että samoihin aikoihin olin hyvin surullinen myös polveeni sattuneen tapaturman vuoksi. Olen aina ollut hyvin liikunnallinen, mutta loukkasin polveni ja en näin ollen saanut edes vanhoista harrastuksistani hetken ulospääsyä kotoa. Tämän kerroin siksi, että suurin osa pahimmista riidoista tapahtui silloin, kun linkutin yhdellä jalalla kyynärsauvojen varassa, mikä jälkikäteen ajateltuna on mielestäni hyvin karua. Kerran olen joutunut hakemaan kyynärsauvani n. 10 metrin päästä pusikosta. Siis sen jälkeen, kun olin ensiksi juossut niiden kanssa muutaman sata metriä karkuun ja lopulta saanut keskellä piha-aluetta turpaan. Olen myös ollut ajettuna nurkkaan, jolloin vaihtoehtona oli saada retuutusta tai sitten jouduin puolustautumaan potkimalla juuri leikatulla koivellani. Touhu meni aina vain pahemmaksi, kaikista lupauksista huolimatta.

Fyysinen väkivalta olisi kuitenkin ollut vielä kestettävissä, mutta se ei ikävä kyllä riittänyt. Olen nukkunut öitä huoneessa, josta ex-mieheni oli poistanut kaikki sängyn lakanat ja peitot. Nukuin paljaalla lattialla.  En lopulta käynyt koulussa ikinä syömässä, sillä minun täytyi nähdä joka ruokatunti (ja lopulta välitunti) tällöistä miestäni, joka työskenteli lähellä kouluani. Hän oli heti mustasukkainen, mikäli olisin jäänyt kouluun syömään, tai en olisi vastannut puhelimeen. Minua on syljetty kasvoille lukuisia kertoja ja päälleni on kaadettu täysiä oluttuoppeja. Kerran olin sopinut seiväshyppy valmentajani kanssa tapaamisen, jolloin tarkoituksenani oli palauttaa seipäät seuralle. Enhän pystynyt enää hyppäämään polveni kanssa. Tätäkin ennen sain syytöksen valmentajani kanssa vehtailemisesta ja mieheni kertoi, että mikäli en olisi tasan 16 minuutin päästä palannut, ei minun tarvitsisikaan enää koskaan palata. Tapasin valmentajani itku kurkussa ja kerroin, että minulla on kiire. Linkutin kyynärsauvoillani hirveässä hädässä takaisin kotiin. Ajoissa – tällä kertaa säästyin. Totuin kuitenkin ainaiseen ehtojen antamiseen, kaikki tekemiseni oli kellotettu. Olin jatkuvasti raportoimassa tekemisiäni, olin kaikesta tilivelvollinen. Tämä johtikin siihen, että minulla ei ollut enää yhtäkään ystävää, joita tavata muualla kuin koulussa. Se oli asia, johon väsyin lopulta eniten, ainaiseen yksinäisyyteen ja siihen, että en saanut tehdä mitään. Ja vaikka en tehnyt mitään enkä käynyt missään, niin silti sain syyt niskoilleni valehtelusta ja vehtailusta. Lopulta wc:ssä käynninkin jälkeen saatoin saada turpaani sen takia, että takareidelläni oli punainen painauma. Se ei voinut olla pöntönlauteista peräisin, vaan selkeä merkki pettämisestä. Eikä riittänyt selitys, että olin vain käynyt yksinkertaisesti juuri vessassa. Töihin en voinut meikata. Kerran kun uskaltauduin, raivostui ex-mieheni ja heitti aamiaisleipäni seinään ja huusi, että harrastan töissäni vain huoraamista. Hän repi joskus suutuksissaan vaatekaapistani kaikki eniten käyttämäni vaatteeni. Jouduin myös vaihtamaan puhelimestani kaikki miespuolisten yhteystiedot naisen nimeksi: Janne = Janina. Jouduin siis varomaan kaikkea tekemistäni. Jos katsoimme lätkämatsia ja väärä joukkue voitti, oli se automaattisesti minun syyni ja loppuillasta olinkin jo enemmän tai vähemmän ruhjeilla.

En keskity tässä tämän enempää vanhojen ikävien tapahtumien muistelemiseen, niitä kun on lukematon määrä. Kaiken kaikkiaan kuitenkin henkinen väkivalta oli minun tapauksessani se julmempi. Koin sitä päivittäin, se oli joka hetki läsnä kaikessa mitä tein ja kaikkialla, missä olin. Se jätti minuun syvimmät jäljet, kun taas hakkaamisen suhteen olin useimmiten hyvin suoralinjainen. ”Jos olet niin raukka että lyöt naista, niin käännänpä poskeni ja antaa tulla vaan.” Kuvittelin sen jotenkin herättävän omantunnon tuskia, mutta useimmiten poskeni käännettyä sitä saikin sitten turpaan, ihan niin kuin ”kerjäsin”.

Fyysistä väkivaltaa oli verrattain vähemmän, mutta onneksi sitäkin oli. Voin sanoa näin, koska ilman sitä en olisi pystynyt varmaankaan lähteä sairaasta suhteesta. Viimeinen yö tuossa suhteessa ratkaisi nimittäin kaiken, kun meinasi käydä oikeasti huonosti. Olin yksin suljetussa makuuhuoneessamme, vaatteet hajalla, naama ruhjeilla, pääkoppa tuntui pehmeältä. Taju oli juuri vähän aikaa sitten mennyt ja muistan rukoilleeni, että rakas taivaan isä, jos joskus pyydän apua niin nyt. Puhelimeni oli lentänyt jo aikaa sitten ikkunasta pihalle, en jaksanut huutaa ja vaikka olisinkin, niin olisin jo kuollut ennen kuin kukaan olisi tullut apuun. Vaihtoehtona oli hypätä parvekkeelta tai uhmata viimeisen kerran hullua miestäni viereisessä huoneessa, joka oli ympäri päissään ja uhannut jo moneen kertaan illan aikana hakata minut lopullisesti hengiltä. Ja kun tätä kirjoitan, niin on sanomattakin selvää että tämä tarina päättyi onnellisesti. Pääsin kuin pääsinkin karkaamaan asunnosta ulos. Soitin muutaman talon ovikelloa, mutta sälekaihtimien välistä vain kurkattiin ja ovi pidettiin visusti kiinni. Elokuisena yönä keskellä arkiviikkoa ei uskallettu avata ovea paniikissa olevalle nuorelle naiselle, jonka rikkinäiset vaatteet edes tuskin pysyivät yllä. Pysäytin ohi-ajavan auton ja soitin hänen puhelimellaan hätäkeskukseen. Ambulanssilla tuntui kestävän ikuisuus. Kun pääsin ambulanssiin ja poliisit saapuivat, olo oli epätodellinen. Piina, jonka uskoin jatkuvan loppuelämäni, oli päättymässä. Vain te sielunsiskot, jotka olette olleet vastaavanlaisessa tilanteessa, voitte ymmärtää tuon tunteen. Luovutin kotiavaimeni poliisille, joka kävi hakemassa ex-mieheni. Kaikki tuntui nyt hyvin lopulliselta ja päällimmäinen tunteeni oli, että minulla ei ole elämässäni enää mitään. Sosiaalinen elämä oli jo aikaa sitten kuollut ympäriltäni ja väkivaltainen mies oli kaikki, mitä minulla oli vähään aikaan ollut. Tyhjyys oli väistämättä myös tunne, mikä vallitsi pitkään eronkin jälkeen.

Tapahtumista on nyt neljä vuotta aikaa ja kaikki vuodet olen oikeastaan ollut hiljaa. Joillekin tästä olen puhunut ja kaikki ovat aina kysyneet saman virren ”Miten sä et lähtenyt sitten pois siitä suhteesta, mikset lähtenyt heti ensimmäisen lyönnin jälkeen?”. Vastaukseni on aina ollut ja on tänä päivänäkin: en tiedä. Siinä myös syy ehkä siihen, että tästä asiasta myös vaikenee helposti. Ei osaa selittää asioita itselleen, niin miten sitä osaisi muille? Olen vasta nyt oivaltanut, että minun ei tarvitsekaan. Ihan niin kuin vaikka lapsen kuoleman jälkeen äiti kysyy sadannen kerran: miksi näin tapahtui. Kun tapahtuneen pystyisi järkeistämään jotenkin, olisi sitä helpompi käsitellä. Entä kun ei osaa järkeistää? Silloin asioiden työstäminen voi pahimmassa tapauksessa jäädä junnaamaan ympyrää. Syyttää itseään, koska ei osaa syyttää ketään muutakaan. Enhän itsekään voi syyttää vain ex-miestäni, itsehän suostuin olemaan nyrkkeilysäkki. Toipuminen ottaa aikaa, kaksi kertaa sen verran mitä se otti, sanotaan. Itselläni kävi tuuri, että suhde sai päätöksensä suhteellisen lyhyen ajan päästä. Neljän vuoden jälkeen voin myöntää, että asioiden käsitteleminen ja tapahtumista ylitsepääseminen ottaa oman aikansa ja ennen kaikkea: jättää sinuun jäljet, niin hyvässä kuin pahassa. Itse olen oppinut kääntämään menneisyyteni kokemukset tietyllä tavalla voimavarakseni ja koen olevani henkisesti hyvin vahva. Toisaalta, itsetuntoni on edelleenkin aika heikko ja joudun vähänväliä muistuttamaan itseäni siitä, että olen arvokas juuri tällaisena kuin nyt olen. En tiedä, voinko vieläkään sanoa tuon asian olevan jollain lailla ”poissa minusta”. Sehän on menneisyyteni ja se on muokannut minusta sen, mitä nyt olen. Niin hyvässä kuin pahassa. Olen itse oppinut kantapään kautta, että se mikä ei tapa sattuu helvetisti, mutta loppujen lopuksi vahvistaa.

Häpeä on myös tunne, jota useat naiset tuntevat kokemansa jälkeen.  Minä myös. Onhan se noloa, että kuvitteli saavansa onnellisen elämän ja joutuikin siitä luopumaan noin alistuneesti. Häntä koipien välissä itsekin otin yhteyttä vanhoihin ystäviini ja yritin jatkaa ikään kuin siitä, mihin olin ennen suhdetta jäänyt. Kävin juttelemassa ammattilaisten kanssa, mutta usein koin, että asioitani haluttiin urkkia vain uteliaisuutta ja kukaan ei aidosti ymmärtänyt oloani. Parhaan avun olen saanut vertaistuesta ja internetin välityksellä esimerkiksi naisten linjasta. Tuntuu kliseiseltä, mutta tämä on sellainen asia josta harvoin pääsee yli ilman vertaistukea. Myös asioiden ääneen sanominen on hyvin terapeuttista, niin kuin vaikka tämän kirjoituksen kirjoittaminenkin. En itsekään ole näistä asioista näin julkisesti puhunut ennen kuin nyt. Tarkoituksella en myöskään kerro yksityiskohtaisesti koko nuoruuteni elämäntarinaa, sillä meillä jokaisella on omat syynsä siihen, kuinka olemme väkivaltaiseen parisuhteeseen joutuneet. Jokaisella meistä on erilaisia kokemuksia, sillä toisilla fyysinen väkivalta on päivittäistä, toisilla se painottuu enemmän henkiseen painostukseen. Myös se, kuinka koemme asiat, vaihtelevat. Fakta on kuitenkin se, että väkivaltainen suhde jättää jälkensä itsetuntoon ja omaan käsitykseensä itsestään. Meillä oli ex-mieheni kanssa salaisuutemme, jota ei kuitenkaan enää tarvitse pitää salassa. Itse en ikinä toisi ex-mieheni henkilöllisyyttä kuitenkaan esille, sillä kunnioitan sitä, että koko tarina on menneisyyttä ja hänkin on jatkanut omaa elämäänsä. Hän ei liity enää elämääni, hyvä niin, mutta muistot ja kokemukset ovat aina minussa. Ne ovatkin asia, joista haluan puhua.

Tarkoituksenani on tuoda tämä asia esille siksi, että se voisi herättää ajatuksia parisuhdeväkivaltaa kokeneiden tai sitä parhaillaan kokevien mielessä. Ehkä eniten ajattelen heitä, jotka edelleen ovat hiljaa vain pelon tai häpeän takia. Saa olla puhumatta asiasta, jos oikeasti kokee siihen pystyvänsä. Kokemuksella voin kuitenkin sanoa, että tällaisten asioiden kantaminen vain omassa päässä voi olla hyvin raskasta. Pelkästään kertominen ystäville ja ehkä ammattilaiselle voi viedä huomattavasti taakkaa harteilta. He, jotka edelleen kamppailevat enemmän tai vähemmän painostavassa ja väkivaltaisessa suhteessa: kysy itseltäsi rehellisesti, että tätäkö tahdoit? Moni kokemuksen ääni kertoo, että vaikka pois lähteminen tuntuu vaikealta ja pelottavan lopulliselta, on se silti elämäsi paras päätös. Itsekin lähdin viimeisen kerran kodistamme asenteella, että ei tässä paljoa ole enää hävittävää. Meillä on yksi elämä elettävänä ja sinun tehtävänäsi on tehdä siitä elämisen arvoista.

Itse opin arvostamaan pieniä asioita elämässä ja nautin nykyisin niin sanotusti hetkestä. Minulla on rinnallani mies, joka rakastaa minua pyyteettömästi. Pääsin polviongelmieni jälkeen taas liikkumaan ja jatkoin vanhoja urheiluharrastuksiani. Ohjaan liikuntaa nykyisin myös työkseni. Opiskelen tällä hetkellä ammattia, toimintaterapiaa, josta saan valmiudet ymmärtää paremmin ihmisen toimintaa.  Siis myös omaa toimintaani silloin vuosia sitten. Olen tänä syksynä päässyt juttelemaan työssäni, mutta myös omassa tuttavapiirissäni ihmisille, jotka ovat eläneet väkivaltaisessa suhteessa. Olen joutunut ajattelemaan asioita heidän näkökannaltaan ja pyrkinyt sanomaan viisaita sanoja. Olen luonnollisesti peilannut heidän kokemuksiaan myös omiini ja vaikka tilanteet ovat jokaisella ainutlaatuiset ja erilaiset, on yksi sama: itsetunto on ruumiin lailla poljettu maahan. Menneisyyteen ei pysty vaikuttamaan ja omia valintojaan on turha manata, sillä ne ovat sillä hetkellä tuntuneet oikeilta.  Tulevaisuus on se, mihin pystyy onneksi vaikuttamaan. Tilanteita on monia ja jollakin voi olla esimerkiksi lapset syynä, miksi pysyy suhteessa. ”En voi lähteä, koska lapset tarvitsevat ehjän perheen..” Vaikeita tilanteita, mutta tällöinkään ei voida väittää, ettei olisi muuta vaihtoehtoa. Aina on vaihtoehtoja. Sinä olet oman elämäsi herra ja sinulla on oikeus tehdä omaa elämääsi ja tulevaisuuttasi koskevia päätöksiä. Lähteminen on vaikeata, mutta viimeisenä kannattaa pelätä elämää väkivaltaisen suhteen jälkeen.

 Ammattiapua on saatavilla monessa eri muodossa, joillekin riittää vertaistuki ja joku saa voimaa vain läheisten kanssa puhumisesta. Yksin ei kuitenkaan tarvitse, eikä saakaan olla. Itse tahdon henkilökohtaisesti tällä kirjoituksellani tuoda esille sen, että parisuhdeväkivaltaa esiintyy valitettavan paljon, eikä sitä tarvitse hävetä. Tästä täytyy puhua riittävän paljon, että naiset ymmärtävät lähteä ajoissa pois suhteesta. Näiden naisten täytyy kuulla ehkä kymmenen onnellisesti päättynyttä tarinaa vakuuttuakseen paremmasta huomisesta ja tahdon kantaa oman korteni kekoon. Itse koen tämän oman pienen tarinani olevan ehkä traaginen, opettavainen, mutta lopulta hyvin onnellinen. Toivon tämän tuovan rohkaisua väkivaltaisessa suhteessa paraikaa eläville, kannustusta siitä eroon päässeille. Ennen kaikkea toivon parisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisten ymmärtävän, että he ovat ainutlaatuisia ja arvokkaita ihmisiä, eikä kenelläkään ole oikeutta tallata sitä arvokkuutta maahan. ”Don’t let your past steal your present”.